Kokeilujen kautta kohti valmista peliä ja itsenäisempää elämää

Pelikehittämisprosessi käynnistyi syksyllä 2025, kun joukko lastensuojelun kokemustaustaisia nuoria kokoontui työpajoihin ideoimaan pelin tarinaa ja sisältöjä. Nuorten ideat taltioitiin ja niiden pohjalta olemme Nuorten Akatemialla lähteneet rakentamaan ensimmäistä testiversiota pakopelistä.

Pelin kehittämisessä yhteistyö on ollut keskeisessä roolissa – niin nuorten kuin hankkeen organisaatioiden välillä.  Nuorten Akatemia on tuonut projektiin oman erityisosaamisensa pelillisyyden ja nuorten osallistamisen saralla, kun taas Diakonia-ammattikorkeakoulu on tukenut pelin sisällöntuotantoa erityisesti sen varmistamisessa, että pulmatehtävien asiasisällöt heijastaisivat mahdollisimman hyvin myös jälkihuollon todellisuutta.

On hyväksyttävä se, ettei tiedä tarkkaan, miten käy

Pakopelin prototypiointi on hyvin konkreettinen esimerkki kokeilukulttuurista. Kokeilemisessa täydellisyyteen pyrkimistä tärkeämpää on kyky lähteä toimimaan. Prototyyppivaiheessa esimerkiksi pelissä hyödynnettävät materiaalit ja esineet kuten ääniviestit, palapelit ja pöytäkello eivät vielä ole lopullisessa muodossaan, mutta ne auttavat testaamaan, kuinka hyvin nuorten ideoimat tehtävätyypit toimivat käytännössä.

Pelin tarinaa tukevan tehtäväpolun ja konkreettisten pulmatehtävien laatiminen vaatii rohkeutta kokeilla, erehtyä ja korjata. Ensimmäisissä kokeiluissa olemme huomanneet omat sokeat pisteemme ja esimerkiksi sen, että osa tehtävistä on saatettu suunnitella liian vaativiksi. Näiden kokeilujen avulla voimme kehittää tehtäviä edelleen osallistujapalautteiden pohjalta ja hioa pelistä entistä toimivamman.

Kokeilut ovat arvokkaita, koska ne tarjoavat mahdollisuuden oppia – myös epäonnistumisista. On hyväksyttävä se, ettei tiedä tarkkaan, miten käy ja joskus tärkein oivallus onkin, että “tämä ei toiminut, mutta tulipahan testattua!” Tämä ajattelutapa voi olla hyödyllinen myös itsenäisen asumisen haasteiden käsittelyyn.

Kokeiluja myös pelin jälkeen

Ajatusta kokeilukulttuurista on tarkoitus hyödyntää myös pelin jälkeisessä purkutyöpajassa. Aktiivinen purkutyö pelin päätteeksi on tärkeää, jotta peli ei jäisi osallistujille oikeasta elämästä ja oman arjen teemoista irralliseksi kokemukseksi.

Keskustelussa voidaan esimerkiksi pohtia pelin aikana ilmenneitä itsenäisen asumisen haasteita suhteessa omien asumisen toiveiden, tarpeiden ja haasteiden hahmottamiseen. Purkukeskustelussa kannustamme nuoria tekemään pieniä, matalan kynnyksen “minikokeiluita” näiden tarpeiden ja toiveiden täyttämiseksi sekä omien elämänhallintataitojen vahvistamiseksi.

Minikokeilu voi olla esimerkiksi viiden minuutin päivittäinen muutos omassa toiminnassa – konkreettinen teko, jonka osallistujat voivat tehdä jo tänään edistääkseen asumisen haasteiden ratkaisemista.

Ideana ei ole ratkaista kaikkia asumisen ongelmia juurisyineen, vaan pikemminkin antaa välineitä, joiden avulla ajatus “tämä kaikki on minulle liikaa” voi muuttua ajatukseksi “minä pystyn”.

Pakopeli ja sen purkukeskustelu tulevat varmasti vielä kehittymään matkan varrella, kun lisää prototyyppejä testataan. Tärkeintä kuitenkin on, että pelissä säilyy loppuun asti nuorten oma kädenjälki. Lisäksi olisi hienoa, mikäli purkukeskustelun minikokeilut koetaan hyödylliseksi työkaluksi, joka säilytetään peliin lopulliseen versioon saakka.

Purkukeskustelun sisällöt voivat parhaassa tapauksessa toimia työkaluna myös ammattilaisille, jotka työskentelevät nuorten kanssa lastensuojelussa ja jälkihuollossa. Peli voi herättää keskustelua arjen “minikokeiluista”, joita voisi harjoitella yhdessä jo ennen siirtymistä omaan asuntoon. Luotettavan aikuisen rooli on tässä keskeinen – hän voi luoda nuorelle kokeilun sallivan ympäristön, jossa on turvallista todeta, että joskus kokeilut onnistuvat ja joskus eivät. Parhaassa tapauksessa niistä kuitenkin voi aina oppia jotain!

Kirjoittaja:

Milja Mustonen

Kirjoittaja on Nuorten Akatemian korkeakouluharjoittelija, joka on osallistunut Pakopeli itsenäisyyteen -hankkeen peliprototyypin kehittämiseen ja arviointiin.